Elämme Euroopassa pitkää lamakautta. Idän nousevat jätit Kiina ja Intia ovat matkalla kohti maailman talouden johtajuutta. Jotain uutta pitäisi siis keksiä. Tuntuu kuitenkin siltä, että rohkeus ei riitä. Erityisesti suuret yritykset, jotka ovat taloutemme selkäranka, tuntuvat pelaavan vain ja ainoastaan varman päälle. Riskejä ei uskalleta ottaa. Ilman riskinottoa emme kuitenkaan voi saavuttaa vaadittavaa kehitystä vaan jäämme vähitellen jälkeen muun maailman noususuhdanteesta. No kannattaako se riskin otto sitten oikeasti vai ei? Asiasta voi olla varmasti montaa mieltä mutta seuraavassa yksi näkemys pienen tarinan muodossa.
Jos haluaa huipulle, niin joutuuko ottamaan hallittuja riskejä vai onko varman päälle pelaaminen vaihtoehto?
Harrastan suhteellisen aktiivisesti kalliokiipeilyä ja kiipeilyporukassani on ollut jo vuosia jonkinlaisena haaveena kiivetä Norjan kansallisvuori Stetind ja sieltä Sydpillaren niminen reitti. Tämä reitti ei ole se vaikein tapa päästä tämän vuoren huipulle, mutta ei myöskään helpoin. Suuri haaste ei ole reitin vaikeus, vaan sen pituus, erityisesti lähestyminen ja poistuminen huomioiden. Telttapaikalta kiipeilyreitin juurelle menee helposti pari kolme tuntia, itse kiipeily vie monta tuntia, jonka jälkeen päästään melko ilmavalle ja pitkälle harjanteelle kunnes ollaan Stetindin kakkoshuipulla, josta on vielä jäljellä pitkä laskeutuminen etenkin alkuosaltaan jyrkkää polkua pitkin takaisin telttapaikalle. Tämä kesä ei ole porukaltamme mennyt kiipeilyn suhteen kovinkaan hyvin. On ollut vammoja ja muut lajit ovat vieneet aikaa. Viime syksynä olimme kuitenkin päättäneet, että tänä kesänä täytyy vihdoin viimein kiivetä monen vuoden tauon jälkeen joku pidempi ja vaativampi reitti. Tunsimme, että kiipeilymme oli junnannut vuosia paikallaan, halusimme viimein ottaa askeleen eteenpäin.
Niinpä lähdimme eräänä elokuisena perjantaina, kaikista ongelmistamme ja vähäisestä kiipeilyrutiinista huolimatta, ajelemaan Helsingistä neljän hengen iskuryhmällä kohti Narvikin kupeessa sijaitsevaa Stetindiä. Sääennuste ei ollut täydellinen. Koko perjantai-illan satoi reippaasti vettä. Sade jatkui lauantaille alkuiltapäivään. Tarkoituksemme oli lähteä kiipeämään aikaisin sunnuntaiaamuna. Kuulimme lauantai-iltana, että paluuharjanteelle oli satanut melko paljon lunta. Pohdimme tilannetta monesta suunnasta. Olisiko kiipeilyreitti märkä? Meillä oli mukana vain kevyet lähestymiskengät kiipeilytossujen lisäksi. Pärjäisimmekö niillä mahdollisesti liukkaalla harjanteella? Miten kauan kiipeäminen kestäisi? Ehtisikö jo kiipeilyn aikana tulla pimeä ja miten selviäisimme pimeässä? Seudulla olisi paljon helpompaa ja lyhyempääkin kiivettävää, joka olisi silti ihan hienoa. Olimme kuitenkin loppujen lopuksi tulleet ottamaan sen "askeleen eteenpäin" ja päätimme, että aamulla lähdemme ainakin katsomaan Sydpillarenia lähempää.
Uskoimme, että sunnuntaina paistaisi aurinko, joka kuivattaisi kiipeilyreitin ja sulattaisi harjanteen lumet, joten päätimme lähteä liikkeelle klo 06 eli suhteellisen myöhään. Nousimme rivakasti melko lähelle kiipeilyreittiä, mutta viimeinen pieni polku reitin juurelle ei meinannut löytyä sitten millään. Vihdoin viimein se löytyi pienellä ulkopuolisella avulla. Kun saimme koko Sydpillarenin näkyviin, jouduimme lopullisen päätöksen äärelle. Reitti ei näyttänyt lainkaan houkuttelevalta, pikemminkin pelottavalta. Kallio oli selkeästi kosteaa ja ylempänä oli selkeästi lunta. Pohdimme melko kauan samoja kysymyksiä kuin edellisenä iltana. Lopulta kolme meistä päätti ottaa riskin ja yksi totesi, että ei tällä kertaa. No kannattiko riski?
Vastaus kysymykseen riippuu näkökulmasta. Melkeinpä kaikki meni pahimpien riskiskenaarioiden mukaisesti. Reitti oli kostea, paikoin jopa märkä. Tämän sekä kesän vähäisen kiipeilyrutiinimme vuoksi kiipeily sujui hitaasti. Kun olimme kiivenneet kahdeksan tuntia meillä oli vielä kolme vaikeaa köydenpituutta jäljellä. Siinä kohdassa oli myös ainoa paikka poistua reitiltä muuten kuin kiipeämällä huipulle tai laskeutumalla koko kiipeilyreitti ala. Tämä vaihtoehto olisi vaatinut omien kalliovarmistusten jättämistä reitille. Köydellä laskeutumista pidetään myös yleisesti kiipeilyn vaarallisimpana osana, joten vaihtoehto ei houkuttanut. Vaikka se kolmen köydenpituuden matka näytti niin kovin lyhyeltä, olimme realisteja ja päätimme käyttää poistumismahdollisuutemme. Ei sekään tosin mennyt aivan niin kuin odotimme. Meillä oli kolme tuntia valoisaa aikaa jäljellä. Uskoimme, että siinä ajassa olisimme ehtineet kakkoshuipulle polun alkuun. Näin ei kuitenkaan käynyt. Poistumisreittimme oli paikoin erittäin kapea ja valitettavasti koko matkan luminen hylly, joka vaati erityisesti meidän kesäkengillä äärimmäistä varovaisuutta. Emme todellakaan ehtineet kolmessa tunnissa kakkoshuipulle, vaan vasta suhteellisen pelottavalle poistumisharjanteelle. Siinä kun katselimme jyrkästi alaspäin kapealle noin kymmenen metriä pitkälle muurille putoavaa illan tullen jäätymässä olevaa harjannetta, pohdimme vakavasti yöpyvämme juuri siinä kohdassa olevassa pienessä luolassa. Päätimme kuitenkin jatkaa. Onneksemme takaamme tuli vielä norjalainen mieskaksikko, jotka tunsivat reitin ja neuvoivat sen meillekin. Lopulta pääsimme neljän tunnin varovaisen etenemisen jälkeen kakkoshuipulle ja viimein myös takaisin telttapaikallamme, melkein 24 tuntia liikkeellelähtömme jälkeen.
Niin, kannattiko tämä kaikki siis? Olivatko riskit ottamisen arvoisia vai eivät? Jos asiaa arvioi perinteisen suomalaisen pörssiyhtiön johtoryhmän näkökulmasta, niin epäonnistuimme pahasti. Emme saavuttaneet tavoitettamme, Sydpillaren jäi kiipeämättä. Suunniteltu aikataulumme meni pahasti pitkäksi. Olimme ajatelleet käyttää koko reissuun ehkä 15 tuntia, mutta käytimme lähemmäs 24 tuntia. Olimme liikkeellä myös osittain okosuhteisiin sopimattomilla varusteilla, joten saatoimme retkikuntamme jopa jonkinlaiseen vaaraan. Jos tämä olisi ollut perinteisen yhtiön projekti, niin eihän tästä kiiteltäisi. Hyvä ettei kenkää tulisi. Mutta voisiko tapahtunutta tarkastella jostain muustakin näkökulmasta? Oliko reissumme jostain näkökulmasta jopa onnistuminen? Mielestämme teimme oikean ratkaisun, kun päätimme poistua reitiltä siitä ainoasta kohdasta josta se oli mahdollista. Kiipeilyn epäonnistuminen harmitti ja huippu näytti olevan todella lähellä. Silti pystyimme tekemään päätöksen kiipeilyn keskeyttämisestä. Olosuhteet eivät olleet helpot erityisesti huomioiden meidän hieman väärä varustus. Pimeys uhkasi meitä poistumisreitillä, joten meillä oli takaraivossa jopa pieni ajatus kiireestä. Maltoimme silti toimia rauhallisesti ja olosuhteisiin nähden mahdollisimman turvallisesti. Emme hätääntyneet edes pelottavalla harjanteella pimeässä, kun kuljimme enää otsalamppujemme valossa. Jokainen meistä myös muisti pitää energiatasapinostaan huolta syömällä riittävästi energiapatukoita ja muuta evästä. Loppujen lopuksi tunnelma pimeällä harjanteella oli jopa mukava. Huolimatta paikoin jäätävästä tuulesta, oli tavallaan hienoa katsella ilmavalla harjanteella tähtikirkasta taivasta, loimuavia revontulia ja laaksossa kimaltavia kylän valoja. Tuli sellainen olo, että tämä on sitä oikeaa alppinismia! Ja sitähän se oli. Voi sanoa, että tämän vuorokauden ansiosta otimme pitkän askeleen eteenpäin alppinisteina. Otimme askeleen suorastaan aivan uudelle tasolle. Nyt tiedämme, että voimme kiivetä todella pitkiäkin reittejä ja pärjäämme sekä fyysisesti että henkisesti. Voimme luottaa myös siihen, että pystymme toimimaan turvallisesti ja rauhallisesti silloinkin, kun olosuhteet ovat vaikeat.
No mikä nyt sitten lopulta on vastaus kysymykseen? Kannattiko tekemämme päätös? Kannattiko riski ottaa? Vastaus on ehdottomasti kyllä! Hieman kärjistäen voi sanoa, että jos olisimme jääneet katselemaan reittiä alhaaalta, olisimme edelleen pitkiin reitteihin viehtyneitä kalliokiipeilijöitä, mutta nyt olemme ottaneet askeleen ylöspäin kohti todellista alppinismia, josta kalliokiipeily on vain yksi osa. Tämä sama pätee myös yritystoimintaan. Omien kykyjen ylärajoilla tehdyt rohkeat päätökset voivat johtaa epäonnistumisiin lyhyellä aika välillä, mutta ovat välttämättömiä pitkän aikavälin kehityksen kannalta. Ilman näitä rohkeita askeleita ja niistä seuraavia väistämättömiä epäonnistumisia, emme pysty ikinä kehittymään riittävästi emmekä nousemaan uudelle tasolle vaan vähitellen taannumme kovassa kilpailussa ja joku muu ottaa paikkamme. Rohkeutta siis päätöksen tekoon! Ja jos joku nyt kiinnostui meidän kiipeilystä enemmän, niin seikkaperäisempi kuvaus löytyy täältä.